”Etkö sä vaan voisi ottaa noita paskasia vaatteita pois?”
”En. Sittenhän mä olisin alasti.”

Olipa kerran mantelitumake, neokorteksi ja peräsuoliliman mikrobit. Hanna Rytin Teatteri Takomolle kirjoittamassa ja ohjaamassa Aina on joku syy -esityksessä ne ottavat huikealla tavalla mittaa toisistaan ja masentuneesta Ihmisestä.

Ihmisen aivot (samoin kuin suolistomikrobit, joita on väitetty toisiksi aivoiksemme) ovat näyttämöllä hyvinkin energinen pakkaus. Mantelitumake (Kaisa Niemi) ja stressi (Kalle Pulkkinen) tanssivat härkätaisteluun taittuvan hurjan flamencon. Niin myös masentuneen mielessä: Aivojen limbisen järjestelmän ollessa ylikierroksilla mantelitumake hälyttää jatkuvaa vaaraa – lavan nyrkkeilykehässä se vetää masentunutta Ihmistä (Niina Hosiaisluoma) kerta toisensa jälkeen turpaan. Aivokemiamme uhrejako me olemmekin?

Asiantuntija (Tuija Minkkinen) siteeraa pariakymmentä masennuksen kokemusasiantuntijaa ja muuta viisasta kuten Julia Kristevaa: Masentunut kokee jäävänsä paitsi jostakin äärettömästä hyvästä, jota ei kuitenkaan osaa nimetä. Opittujen toimintamalliemme ylisukupolvisuuden ongelmaa valitettavasti vain sivutaan.

Asiantuntijan luettelemat masennuksen syyt ja etenkin asiat, joista ympäristöltä saa enemmän empatiaa kuin masennuksesta (esim. murtunut varvas, lapsen kiukkukohtaus kauppareissulla tai kielteinen apurahapäätös) tunnistetaan katsomossa ja ne hetkittäin myös huutonaurattavat. Esitys on yhtä aikaa viiltävä ja hyvin hauska. Se koskettaa, vaikkei omakohtaista aivokemiallista kokemusta olisikaan.

Hyvin henkilökohtainen on myös yhteiskunnallista. Esitys määrittelee masennuksen osaltaan rakenteelliseksi: Selviytymisharhan varassa menestystarinoita rakentavassa yhteiskunnassa päässämme soiva, suorituksiin patistava ääni (Annika Aapalahti) on armoton ja tuomitseva. Masennukseen taipuvaisen Ihmisen lähinnä kriittiseen realismiin kykenevän mielen se lannistaa.

Rakenteellisen pitäisi olla poliittista. Vaikka taipumus masennukseen voi olla yksilön ominaisuus, masennus ei ole vain yksilön ongelma, saati oma syy.

Näyttämölle Aina on joku syy tuo yksinkertaisia mutta tehokkaita kuvia. Valoa, uhkaavaa varjoa, liikettä ja staattista valkoista yhdistävä lavastus saa tukea iskelmä-, pop- ja rock-klassikkojen luovasta käytöstä (äänisuunnittelija Ville Leppilahti myös laulaa lavalla.) Metallican Enter Sandman kellopelimäisenä soittorasiaversiona tuo ilon kyyneleet silmiin.

Käsiohjelman mukaan Koneen Säätiön tuella syntyneen esityksen tavoitteena oli jakamisen kautta lisätä ymmärrystä aiheesta, jota on vaikea jakaa.

Tavoite saavutettu.

Kuus kautta viis. Itkettikin, kun sieltä syvimmästä alhosta alettiin nousta.

”Miten mitätön hetki. Miten merkittävä hetki.”