”Ei täällä joka päivä noin kauheeta ole.”

Kun #Suomi100 vaihtui #Sisällis100:ksi, oli selvää, että aihetta on käsiteltävä kattavasti myös maan teattereissa. Tampereen työväen teatterin tai KOM-teatterin kaltaisilla näyttämöillä ei yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa osaa rituaaliin kuvittamalla kansakunnan yhteinen tragedia. Siksi tänä keväänä on mahdollisuus nähdä kaksikin tulkintaa Anneli Kannon romaanista Veriruusut.

KOM-teatteriin Lauri Maijala on dramatisoinut ja ohjannut kirjasta Valkeakosken naiskaartin tarinan. Koska tarina on tuttu, ja katsomossa käytännössä kaikki tietävät, ettei Siikaisten suohautaan päätyville tytöille ainakaan hyvin käy, näkökulma on käännettävä historiallisista tosiasioista henkilökohtaiseen. Siihen mikä tytöissä on tuttua, samaistuttavaa ja siksi koskettavaa: Hyvä luoja kun ne olivat niin nuoria ne tytöt, ihan keskenkasvuisia, kakaroita vielä. Janosivat jännitystä, seikkailua, uusia kokemuksia. Ja kuplivat yhtä kiihkeä halua tulla nähdyiksi kuin kai kaikki nykytytötkin.

Työläistytölle tarjolla ollut rooli saattoi 100 vuotta sitten olla jopa joustavampi kuin hyväosaisemman sisarensa, mutta perin ennustettava se oli. Läpi elämän miehet selittävät, määräävät, määrittelevät ja käyvät käsiksi, kun huvittaa. Häpeä. Oma vika. #metoo

Naiskaartilaisten tarinan keskiössä ovat äitinsä hyväksyntää tyystin vaille jäänyt, vihaan syttyvä 15-vuotias Sigrid (vakuuttava Helmi-Leena Nummela) ja tämän vähän vanhempi ystävä ja uskottu, herkkä, hyväsydäminen Maija (jonka lauluroolissa ihana Oona Airola* saa loistaa). Miehet ovat sivurooleissa, joista kaikkien tarpeellisuutta ei edes perustella. Juho Milonoffin hyväluontoiseksi sivuunkatsojaksi rakennettu Sigridin isä ja Antti Aution mandoliinia läpi esityksen soitteleva Maijan Martti-veli ovat hahmoista miellyttävimpiä.

Yksinkertaisen kekseliäs, lähes paljas, näyttämökuva alleviivaa tehdastyön fyysistä kovuutta. Arki on raadantaa, huvit harvassa ja niihin vähiin hanakasti tartutaan. Naiskaartin catwalk ja haave valkoisesta komeasta panosvyöstä ja rusetista myssyyn tuovat kulttuurisedällekin kyyneleet silmiin.

Tyttöjen herätys itse työväenaatteeseen tuntuu tulevan useimmille yhtä yllättäen kuin pääkaupungista alkanut vallankumouskin ja jäävän jotenkin viitteelliseksi, vaikka Warshaviankaa lauletaan. Hamekaartissa ollaankin jopa ehkä enemmän henkilökohtaisella hyvityksenhakuretkellä kuin yhteisen aatteen asialla.

Jos kohta henki hommassa meneekin, ”onpahan kerran oltu ihmisiä mekin”.

* Kulttuuritäti on Airolan kohdalla poikkeuksellisen puolueellinen koska on myös kova Lada Nuevo -fani