”Aivan hirveää paskaa. Vihaan tätä.”, tiivisti tunnelmansa kirjoittajaa parikymmentä vuotta varttuneempi kulttuuritäti väliajalla lämpiössä. Ystävättäret toppuuttelivat, jos kohta lievennellen: ”Ihan kiinnostava tämä on. En tosin ymmärrä mitään.”

Käsi ylös, kenellä oli 80-luvulla Lundby-nukkekoti? Omani ei ollut pastellisävyinen pinkki ja mintunvihreä (vaan rusehtava, koska äiti kai oli valinnut lahjan), mutta Ville Seppäsen Q-teatterin näyttämölle luoma kuva on tuttu: Kaksi kerrosta, portaat, keittiö ja kylpyhuone. Vain välttämättömät huonekalut ja vähänlaisesti mittasuhteiltaan vähän viksahtanutta tavaraa.

Nukketalossa uuteen päivään heräilee neljä ihmistä. Heidän keskinäiset suhteensa jäävät viitteelliksi, kommunikaatio olemattomaksi. Huomiota osakseen saa vain Sylvi, plastiikkiin valettu rottweiler, talouden lemmikki.  ”Sylvi, hyvä tyttö. Mun ainoo ystävä.” Ruutujensa taakse hautautuvien ihmisten arki on tunnistettava ja tuttu, keskiluokkaisen turvallisen oloinen.

Kunnes yhtäkkiä valot alkavat välkkyä… Ja huomaat miettiväsi, ärtymystäsi ja perheenjäsenten likapyykkiä ja muita sekalaisia tavaroita lattialta kerätessäsi, että onko tässä itse asiassa mitään todisteita siitä, miten nämäkään roinat ovat pois paikoiltaan päätyneet.

Akse Petterssonin Kaspar Hauser -sukupolvikokemuksen synnyttämällä ennakkorummutuksella Q-teatteriin ohjaama Arki ja Kauhu on esitys, josta on vaikea sanoa mitään sitä spoilaamatta. Juonta paljastettavaksi ei episodiesityksessä tietenkään edes ole, mutta hankalaa on silti.

Luen esityksen ehdottomiin ansioihin tunnistettavan, arjessa alati vaanivan kuilun: Arkirealismin reunalla voi olla hyvinkin pienestä askelvirheestä kiinni, horjahdanko ja putoanko kohti sitä, mikä eniten kauhistuttaa. Ja pahimpien pelkojemme, omien mörköjemme kanssa, me olemme jokainen todella yksin.

Bonusta siitä, että ikiomat lapsuuden painajaiseni oli onnistuttu kuvittamaan Joonas Heikkisen ja Pirjo Longan slowmotionissa katarttisen röhönaurun arvoisesti.

Niin filosofiseksi en meinaa heittäytyä, että väittäisin ymmärtäväni splatteria. En.

Henkilökohtaisesti teatteri-illan suurin ongelma oli – jälleen – videoprojisointien suhteettoman suuri osuus esityksen kahden ja puolen tunnin kestosta. Tuijoteltiin tyhjää näyttämöä ja rakeista kuvaa ruudulla. Tiedätte varmaan sen huminan, joka syntyy, kun monisatapäinen yleisö alkaa vaivaantuneena liikahdella ja vaihtaa painoaan kankulta toiselle? Jos haluaisimme katsoa käsivaralla kuvattua videokuvaa, menisimme varmaan YouTubeen, se kun ei maksa mitään ja Blair Witch Projectkin löytyisi sieltä kokonaan. Kun maksamme pääsylipun teatteriin, teemme sen yleensä päästäksemme seuraamaan hienoja teatterikuvia ja elävien näyttelijöiden taituruutta näyttämöllä.

”Se on jengi just näin.”