Suomen tasavallan satavuotisjuhla on tarjonnut runsaasti tilaisuuksia erilaisten kansallisten aiheiden käsittelyyn. Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä viime viikolla kantaesitetty Lemminkäinen lienee yksi näistä ponnistuksista.

Teoksen taustalla on ohjaaja Juha Hurmeen Finlandia-palkittu teos Niemi. Käsiohjelman ja Kansallisteatterin verkkosivujen avulla näytelmän voi ymmärtää jonkinlaiseksi uudelleentulkinnaksi Kalevalasta tutusta Lemminkäis-tarinasta ja osa näytelmän henkilöhahmojen nimistäkin viittaa tähän. Yhteys jää kuitenkin hataraksi, sillä tarina kahdesta keskenään kilpailevasta rautakautisesta huijarilaumasta on aivan omansa.

Tarina ei ole kovin kummoinen. Kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia on saatu täyteen pumppaamalla esitykseen kömpelöä ja puuduttavaa tanssia, loputtomia pseudosyvällisiä monologeja ja kaksi lyömäsoitintaiteilijaa, joiden instrumenttisetit ovat monimutkaisempia kuin Rushin Neil Peartilla. Näyttämökuvaa ja koko tuotantoa voisi lähinnä luonnehtia Värttinän ja Mad Maxin epäonniseksi kohtaamiseksi.

Esityksen Lemminkäisen-Flemingin hahmo (Tomi Alatalo) on kyllä Kalevalastakin tuttu lieto poika, joka kuokkii juhlissa ja on kiinnostunut lähinnä omakehusta. Hahmosta on kuitenkin saatu harvinaisen epäkiinnostava.

Esityksen rasittavimpia elementtejä on Louhivuori (Cécile Orblin), joka touhottaa pitkin näyttämöä ja katsomoa. Koska näyteltävää ei juuri ole, Louhivuoren hahmo huitoo ja juoksee kuin heikkopäinen koko esityksen ajan. Muilla hahmoilla on tätäkin vähemmän lihaa dramaturgisten luidensa ympärillä.

Näytelmään on siroteltu mukaan, oletettavasti jonkin intertekstuaalisuusoppaan mukaisesti, Shakespearea, Linnaa, Leinoa ja Kalevalaa. Kohkaamisen keskeltä loistavat valonpilkahdukset ovat nämä lainaukset ja muutamat ammattitaitoisesti vedetyt laulut.