”Millä puolella te olette?” 
”Sisätautien.”
”Punainen vai valkoinen?”
”Lääkäri. Punainen risti valkoisella pohjalla.”

Hakasalmen huvilassakin nähdään nyt helmi-maaliskuussa väläyksiä sadan vuoden takaa sisällisodasta, jonka keskellä huvila seisoi läpi kevään 1918 sekavien ja lopulta väkivaltaisten kuukausien.

Reetta Ristimäki on tuottanut Sirpa Kähkösen käsikirjoitukseen ja Jukka Nylundin säveltämään musiikkiin esitystaiteellisen teoksen Vihan kevät – Helsinki 1918, joka käy vuoropuhelua sen ympärillä esillä olevien valokuva- ja videoinstallaatioiden kanssa. Näyttelijät Minja Koski, Pyry Nikkilä, Tatu Siivonen ja Reetta Ristimäki vaihtavat monia roolejaan lennosta ja kutsuvat yleisön mukaan vaellukselle sotaa käyvän kaupungin erilaisiin tiloihin.

Asetelmat ja ihmiskohtalot rakennetaan muutamin täsmällisen tarkoin repliikeihin. Kun näyttelijöiden kvartetti laulaa stemmojaan taitavasti ja herkästi, katsomossa on pala kurkussa. Koskettaahan se, kun ikkunasta avautuu se sama kevätauringossa kimaltava Töölönlahden rantapuisto, jossa sata vuotta sitten saattoi saada sattumanvaraisesti kuulan kalloonsa.

Harva sota on ollut yhtä verinen kuin Suomen sisällissota, mutta rajuimmat taistelut käytiin toisaalla: Pitkin Pirkanmaata ja Päijät-Hämettä sekä Tampereella, pohjoismaiden suurimmassa kaupunkisodassa. Pääkaupungissa oli varsin rauhallista, vaikkakin pulaa kaikesta, niin ruoasta, turvallisuudentunteesta kuin toivostakin. Kauheimmat kasvonsa sota paljasti Helsingissä vasta kesällä saaristossa, Santahaminassa ja Suomenlinnassa, jossa sodan jälkeen vankileireillä hävinneet pääsivät hengestään heti tai nääntymällä nälkään.

Vihan kevät sai jälleen miettimään, minkälaisiin hommiin tai tekoihin kaltaiseni ihminen olisi vastaavissa olosuhteissa ajautunut. Perhe- ja koulutustausta olisi painanut kohtalossa paljon, mutta toimen naista olisi tarvittu kummalla puolella tahansa. Sivustakatsojiksi jäivät tuskin ne, jotka uskovat että voivat tavalla toisella omaan ja isänmaansa kohtaloon vaikuttaa.

Harmi kyllä Vihan kevään kaikki esitykset myytiin loppuun melkein saman tien. Kuhunkin näytökseen kun mahtuu mukaan vain 25 katsojaa. Itsekin onnistuin saamaan lipun koululaisnäytökseen keskellä päivää – meitä mattimyöhäsiä oli muitakin, sillä näiden koululaisten keski-ikä oli varmasti yli viidenkymmenen.