“Hei ajeltaisko alasti?” “Ei, jos tulee vaikka poliisi.” “Eiku mennään noita mettäteitä!”

Olen Leea Klemolan teatterikäsityksen vankkumaton Fanityttö, isolla F:llä. Aikuista naista vaivaa kuitenkin usein “vittu” joka lentää ohjaajan teoksissa näyttämöllä niin taajaan, ettei toistosta ole enää tehokeinoksi. Ymmärrän toki, että vittu on Klemolalle -–ja mahdollisesti suomalaisille miehille yleensä – miehisen tunneilmaisun vaikeuden keskeinen symboli, enkä siksi poistu väliajalla kuten monet vielä varttuneemmat, arvonsa tuntevat kulttuuritädit tekevät. Näitä riitti Espooseenkin.

Porilaiseen Rakastajat-teatteriin Klemolan yhdessä Miko Kivisen kanssa kirjoittama Viettelyksen asuntovaunu – vaikka asuntoauto se “Wagon de Désirée” oli  – vierailee Espoon kaupunginteatterissa nyt parina keväisenä viikonloppuna, ja voi pojat, että harmittaisi niitä väliajalla kotiin kaikonneita, jos tietäisivät, mitä menettivät. Suomalaisesta nykyteatterista täysin poikkeuksellisesti esitys nimittäin parani, tiivistyi ja tuli lihaksi, vasta toisella puoliajallaan. Tennessee Williamsilta näytelmä lainaa nimen lisäksi myös henkilöhahmojen keskinäiset suhteet mutta ponnahtaa näyttämötaiteen traditiosta kohti nykypäivää, tämän päivän Suomea ja satakuntalaista leirintäaluetta (sesongin ulkopuolella eli välittömästi viikko Pori Jazzin jälkeen.)

“Sinun pitäisi saada positiivinen kokemus miehen elämästä ilman asuntoa ja työtä?!”

Näyttämölle tarjoillaan toksisen maskuliinisuuden totaalinen dekonstruktio. Työtön ja asunnoton taksikuski Kari, tämän Tepoksi matkalla oleva sisko Teija, tämän puoliso, ex-tangoprinsessa Merita ja leirintäaluetta emännöivä, kaljaan menevä Manna (aina huikea Niina Hosiaisluoma) kohtaavat toisensa ja kipeimmät salaisuutensa. Vähän myös lempeä ja rakkautta väreilee leirintäalueen mäntyjen lomassa. Itkettää ja naurattaa.   

“Kaikki historia on miehen kirjoittamaa: History – His story.”

Helppohan siitä oli nauttia, Suomen johtavassa feministiseurassa.