Kun Q-teatteri kertoo tuovansa näyttämölle Antti Hietalan ohjauksen, tiedän jo etukäteen pitäväni siitä. Olen aina arvostanut Hietalan näyttämökuvia ja esityksissä suosittua välähdyksenomaista kerrontaa. Kun käsikirjoitus on kiertänyt vielä Jani Volasen dramaturgin lasien läpi, istun katsomossa odottavan luottavaisena: Jotenkin ihanasti vinksallaan se maailma varmasti on.

Eikä Q-teatterin Mount Everestkään minua petä, vaikka alkutahdit saavat empimään. Kovassa valossa tyylikkään harmaassa huoneessa kohdataan pariskunta, joka vaikuttaa jotenkin tutulta. Ikään kuin parissa edellisessä Hietalan ohjauksessa olisimme jo käyneet samassa olohuoneessa. Mies ja nainen (Pyry Nikkilä ja Minna Haapkylä) puhuvat toistensa ohi, totta kai. Tai mies puhuu, nainen vetäytyy ja vaikenee. Miksi näin on, jää aluksi epäselväksi.

Koska kyse on Hietalasta ja Volasesta, konventionaalisen oloisessa parisuhdekriisissä alkaa välähdyksinä vilahdella tasoja, joissa on jotakin odottamatonta, uhkaavaa ja pelottavaakin. Ihmismielen nurjalle puolelle on yllättävän lyhyt matka. Kasperi Laineen musiikki ja ilmastointilaitteen tapainen tuskastuttava humina jouduttavat taivalta.

Näkökulmahenkilön silmänräpäyksissä humoristinen muuttoapulainen – huikean tarkka Paavo Kinnunen – vaikuttaa hetkellisesti mielipuolelta ja pihamaalla kohdattu tavallinen naapurin nainen – Pirjo Lonka – internetin alalaidan aktivistilta. Asperger-piirteillä taitavasti operoiva Lotta Kaihuan naapurintyttö naurattaa, ja laajentaa samalla tarinaa ulos jo ahtaaksi käyvästä asunnosta.

Mutta kenen näkökulma meille näytetään? Ja voiko näkemäänsä luottaa, katsomossakaan?

Jos minulta kysytään, ihan liian vähän nähdään teattereissamme todella taidokasta epäluotettavaa kerrontaa, jossa näkökulmaa vaihtamalla paljastuu tarinasta kerta toisensa jälkeen vain uusi epäilyksen kerros.

Itsehän rakastan sitä.

Tie on pimeä, mutta riittävän lyhyt, ja kerronta tiivistyy intensiteetin kasvaessa kohti loppua. Harvinaista herkkua sekin.

(Neljä kautta viis.)